Off to bar

Skinssist tutun Fat Segalin 10,000 needles on kruunannu nää etkot. Saa nähä mitä paskaa baarissa soi...

Everyone wants to be entertained

Päädynpä sitten tekemään blogin. Blogin, minkä ajattelin omistaa viihteelle: musiikille, elokuville, tv-sarjoille. Asioille, mitä meille tyrkytetään jatkuvasti. Mut ne nyt vaan sattuu olemaan asioita, mitkä herättää mun mielenkiinnon. Etenkin musiikki on tällänen tekijä. Henkilökohtasesti mun musiikkimaku on melko laaja, ja pystyn kuuntelemaan oikeestaan mitä vaan (paitsi jotain aivan täyttä paskaa.)

Viimeaikoina mun musiikkiarsenaaliin on kuulunu pitkälti dupstepin kiistaton kingi, Burial. Pari muutakin brittiartistia, millä on enemmän tai vähemmän dupstepistä kumpuavia vaikutteita, on tullu vahvasti osaks mun soittolistoja. James Blake (toinen näistä brittityypeistä) julkas debyyttualbuminsa viime vuonna, ja se oli todennäkösesti mun soitetuin lätty tässä kohta vuodenpäivät. Jamie Woon julkas kanssa viime vuonna albumin, Mirrorwriting, mikä sekin soi täällä päässä erittäin kovaa tahtia. Näiden lahjakkaiden Brittien lisäks kuuntelen Ranskalaisen elektronimusiikin kärkikaksikkoa Justicea melko helvetisti. Ihan loistavaa settiä uudella Audio, video, disco lätyllä, vaikka ei yllä ihan Crossin tasolle. Myös semmoset tuttavuudet kun Bon Iver ja Foster The People on aika kovaa kamaa mun kirjoissa. Suomalaisista nimistä lämpeen tällä hetkellä eniten Pariisin keväälle, Reginalle ja Jenni Vartiaiselle. Ja onhan noita vaikka mitä, mitä tulee kuunneltua, mut tossa oli nyt pari tommosta erittäin hyvää esimerkkiä. Ja ois liian karua olla mainitsematta suomalaisen dupstepin kärkinimeä, Latea.

Kun musiikista siirtyy leffoihin, on huomattavasti vaikeempi nimittää niitä omia suosikkeja. Katon paljon leffoja ja rakastan, rakastan paljon hyviä leffoja, of course. Mut jos nimeisin vaikka pari hyvää leffaa, mitkä on tullu katottua vaikka noin vuoden sisällä. Ensin tulee mieleen tietenkin Black Swan ja Darren Aronofskyn tapa luoda ahdistavia ja piinaavia elokuvia. Mies ei vieläkään ole Oscaria saanu, vaikka sen kyllä ansaitsis ehdottomasti, ainakin mun mielestä. Tossa leffassa oli sitä jotain. Siinä oli yllätyksellisyyttä, kauhua. Se oli surullinen. Se oli vähän vaikka mitä, mutta ennen kaikkee se oli hyvä. Parantelun varaakin oli, mut silti!

Ryan Goslingin ja Carey Mulliganin tähdittämä Drive oli myös erittäin, erittäin mielenkiintonen, vaikka lopulta jäikin vähän lattee fiilis. Oli se silti hyvä, ja helvetin loistavasti kuvattu! JA soundtrack oli täydellinen, aamen. Kun Kavinskyn Nightcall läjähti soimaan alun takaa-ajon jälkeen olin virallisesti myyty. Se fiilis. Se miten se sopi siihen tunnelmaan. Mutta näitä leffojakin on lisää, eikä tässä jaksa alkaa jaarittelemaan kaikista jotain.

Viimesenä, mut ei vähäsempänä koukuttavat sarjat, joita tulee seurailtua aktiivisesti. Jos ei telkkarista, niin koneelta viimestään. Pari vuotta sitten muistan kun näin mainoksen, jossa kalpeen naisen huulilta valu verta ja vieressä luki punaisilla kirjaimilla True Blood. Mainoksen alakulmassa luki HBO, mikä on mulle on osoitus laadusta. Kiinnostuin ja googlailin, että mistäs tässä on nyt kyse. Katoin ekan jakson ja olin koukussa. Draamaa, väkivaltaa, seksiä. Täydellistä. Parhaat mahdolliset hahmot, joskin jotkut vähän ärsyttäviä, mutta se ei haittaa. Nyt odottelen ens kesää, ja sitä hetkeä kun nettiin pläjähtää 5 kauden avausjakso. Tässä välissä onneks palaa ruutuun toinen HBO:n megasarja toisen kauden jaksoilla. Samoja elementtejä, draamaa, väkivaltaa ja seksiä, sisältävä Game of Thrones tulee taas! Jos joku ei ole George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu kirjasarjaan perustuvaan fantasiasarjaan ole perehtyny, niin kannattaa kääntää TV2 päälle torstaina 12.1 kello 22.00, kun sarja vihdoin alkaa Suomessa myös ilmaiskanavilla.

Että tällästä ja vielä enemmän. Varmaan enemmän musiikkin painottuvaa, mut kuitenkin. Fiilistelyä ja sen sellasta. Sekavaa tekstiä, heh.